Etusivulle
Tarinat
Orankirova
Orajärvi, karu kylä - villi kansa?

Orajärvi on karu kylä, jossa asuu villi kansa, kirjoitti "perimätiedon" mukaan joku kylän pojista koulun ainekirjoituksessa. Isäni tuli Pellon Orajärvelle 5-vuotiaana, kun hänen äitinsä Aino Österberg avioitui Pekka Orajärven kanssa. Sodan jälkeen vanhempani muuttivat äitini kotikaupungista Kajaanista Orajärvelle, jonne isäni rakensi talon, "Kumpulan", vuonna 1948. Talo jäi jo parin vuoden asumisen jälkeen kesäasunnoksi, kun isäni siirtyi kirkonkylälle talonmiehen toimeen. Orajärvellä olen viettänyt suurimman osan lapsuuden ja nuoruuden kesälomista 1960 -1970-luvuilla. Ennen eläkkeelle jäämistään isäni rakensi "lapinlisän" taloon ja remontoi siitä eläkepäivien asunnon. Vuodesta 1995 talo on jälleen ollut loma-asuntona.

Orajärvi on tullut yleiseen tietoisuuteen kirjailija Timo K. Mukan kotikylänä. Hänen fiktiiviset "balladinsa" ovat suuren yleisön ajatuksissa ilmeisesti luoneet kuvitelmaa kotiseudustamme. Itse en tunnista Orajärveä ja sen ihmisiä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, hänen kirjoistaan.  Pääteoksissa esiintyviä saamelaisia ja muita kummajaisia, "hurmahenkisyydestä" puhumattakaan, ei sisälly minun kokemuksiini. Toki Orajärvellä oli värikkäitä persoonia, kuten varmaan jokaisessa pikkukylässä: Sammallahen Jussa, Kuukkelin Verne ja Elina, Tryykin Kalle jne. Muuten kylä lienee tyypillinen  peräpohjalainen kylä, enemmän vasemmistolainen kuin maalaisliittolainen. Lestadiolainen herätyskristillisyys oli pyyhkäissyt kylän ohi jo paljon ennen Timo K:n syntymää, enkä muista että kylällä olisi ollut yksiäkään "seuroja" lapsuudenkesinäni 1960-1970-luvulla. Tuskinpa Timo K:n aikanakaan. Helluntaiherätyksen telttakokoukset olivat kyllä säännöllisesti kerran kesässä, mutta muuten hengellinen elämä lienee ollut melko vähäistä tässä punasävytteisessä kylässä.

Orajärven maisema on piirtynyt syvälle mieleeni. Vaikuttavimmat muistot ovat valoisilta kesäöiltä kun uisteltiin veneestä tai käytiin lähijärvillä kalareissuilla. Isokuusi sumussa, kesäyön auringon kultaama Orankirovan kivikkorinne tai Lahnasaaren veteen kuvastuvat käkkyräkoivut. Kaakkurin huuto tai  hauen molskahdus rikkoi hiljaisuuden, niinkuin järven päätä halkovalta "Neljäntuulentieltä" aika ajoin kantautuva auton äänikin. Kevään kohisevan tulon aisti voimakkaasti isän kanssa kutupyynnillä kulkiessa. Mieleen ovat syöpyneet myös sorsanmetsästysreissut veljen kanssa, myöhemmin joskus oman pojan kanssa. Näiden reissujen parasta antia oli nuotiolla porisevan nokipannun ja tirisevän makkaran sävyttämä tunnelma.  Olen maalauksissani kuvannut usein kylän maisemia, varsinkin järveä ja sen takaisia vaaroja "mökkimme" suunnasta. Maalasinpa tutut vaarat Mustitunturin, Turravaaran ja Orankirovan Simberg-muunnelmaanikin "Haavoittunut" vuonna 1979.

Nykyisin Orajärvellä tulee pistäydyttyä 2-3 kertaa vuodessa. Kotipaikkaa hallinoi Rovaniemellä asuva veljeni, mutta meillä muillakin on mahdollisuus käydä verestämässä lapsuusmuistoja. Useimmiten aloitteen "Pelloon" lähtemisestä tekevät omat lapset, siitä on tullut osa hiihto- , kesä- ja syyslomaohjelmaa.

Lisää Orajärvestä kyläseuran sivuilla.
Orankirova hallitsee järvimaisemaa (yllä).
Turravaara
Turravaara, minun "Sainte-Victoireni"
Jokilevä
Jokilevä, kylän "kalasatama".
Maisemamaalari
Maisemamaalari kylänrannassa.
Kumpula
Kumpula, lapsuuden kesäkoti nykyasussaan.
Tarinat
Etusivulle