Palaa etusivulle
Tarinat
Koti

"Taiteilijakoti" Vuohenkalma
sauna

"Ranta-ateljee"
Mikä ihmeen Vuohenkalma?

Olen syntynyt perheemme seitsemäntenä lapsena –ja seitsemäntenä poikana. Niinpä isäni totesi että "pojan nimeksi tulee sitten Eero, niinkuin Jukolassakin". Tästä asiasta sain kuulla koko lapsuuden ajan kyllästykseen saakka: "viimein tulee hännänhuippu, pikku-Eero, liukas luikku". Kun olin rapeat kaksivuotias, saimme me seitsemän veljestä pikkusiskon -äidin suureksi ihmeeksi!  Isäni vitsaili silloin, että "nyt saa riittää, kun tulee mitä sattuu".

Mutta "kohtaloaan ei voi välttää", sen sai huomata pian myös vaimoni Anna-Maija. Muuttaessamme Ranualle 1987 aloimme kohta katsella sopivaa tonttia, johonka joskus kenties rakentaisimme oman kodin. Ennen tontin löytymistä tuumasi kollegani äidinkielenopettaja, että kotinne nimeksi tulee varmaan Vuohenkalma, koska Jukolan Eerokin asui vaimonsa "Seunalan Annan" kanssa Vuohenkalman torpassa. Melko pian löytyikin sopiva vajaan hehtaarin maapala Ranuanjärven lounaisrannalta ja kaupat tehtiin loppukesällä 1988. Maarekisteriin merkittiin tilan nimeksi tietysti Vuohenkalma. Toimitusinsinööri ihmetteli aluksi miksi niin kolkko nimi. Kun kerroin tarinani, tuumasi hän, etteipä se muu voisi ollakaan. Kun sitten kotona tarkistin Seitsemästä veljeksestä ko. kohdan (olin lukenut kirjan pariinkin otteeseen lapsuudessani) oli yllätys melkoinen, kun luin sieltä että "Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä asui ja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin". Osoitteemme sattui olemaan Kirkkotie, ja vaikka mäkeä ei juuri tieltä huomaa, on rannasta nousua pihalle toistakymmentä metriä. Keväällä 1990 perustuksia kaivettessa mäki osoittautui tietenkin sangen kiviseksi, jotta yhtenäisyys Kiven tekstiin olisi täydellinen. Olimme tulleet kotiin...

Vuohenkalmassa 8.1.2009

Eero Österberg


Vuohenkalma nimestä oli mielenkiintoisen selitys Helsingin Sanomissa 11.10. 2005:


Aleksis Kiven Vuohenkalma

Seitsemän veljeksen paikannimistössä merkillinen on Vuohenkalma, Jukolan Eeron ja Seunalan Annan koti. Harva Kiven tuotannon harrastajakaan tietänee, että Vuohenkalma-nimen taustasta on tunnettu suomen kielen tutkija ja kielenhuoltaja professori Terho Itkonen esittänyt vakuuttavan selityksen, joka on ilmestynyt vuonna 1967 Suomen kielen seuran tieteellisessä Sananjalka-vuosikirjassa.

Itkonen kysyy: "Olisiko Kivi mielikuvituksessaan luonut Vuohenkalman torpan merkillisen nimenkin, niin kuin hän näyttää luoneen itse torpan ja sen unelmanomaisen kuulaan idyllin?" Vastaus kysymykseen saatiin aikoinaan sattumalta. Itkonen ja toinen suomen kielen tutkija Pekka Lehtimäki olivat toukokuussa 1962 murteenkeruuretkellään tulleet pääosin ruotsinkielisen Siuntion entiseen pohjoisosaan, tuolloin jo Lohjaan liitettyyn Lieviön eli Skräddarskogin kylään selvittämään, olisiko siellä vielä suomalaisia murteenpuhujia.

Tutkijat tapasivatkin kylästä hyvää murretta ja vielä muutakin: he sattuivat asumukseen, jonka nimi oli – Vuohenkalma. Koska nimi jo alustavissa selvityksissä näytti vanhalta, oli ilmeistä, että Vuohenkalma ei nimenä ollutkaan mielikuvituksen tuotetta vaan että Kivi oli kuullut sen Siuntion-vuosinaan.

Mutta mikä voisi olla Vuohenkalma-nimen tausta? Ensin tulee mieleen, että kyseessä olisi paikka, josta joskus on löydetty vuohen haaska. Asiaa kuitenkin mutkistaa se, että tutkijoiden haastattelema vuonna 1882 syntynyt paikkakuntalainen oli ääntänyt nimen loppuvokaalin pitkänä, siis Vuahenkalmaa.

Vanhoista asiakirjoista paljastuikin, ettei Vuohenkalma ole ensinkään liittynyt kalma-sanaan. Siuntion kirkonkirjoissa ja Lieviön kylää koskevissa isonjaon asiakirjoissa on semmoisia kirjoitusasuja kuin Wuohenkaalma ja Wuohenkaalmaa, jopa Wuohenkaalima ja Vuohenkalimaa.

Nimi näyttää siis alkujaan olleen Vuohenkaalimaa. Tämä nimi voidaan tulkita kahdella lailla. Ensinnäkin nimeen voisi sisältyä Lönnrotinkin kasviossaan ja sanakirjassaan mainitsema erään luonnonvaraisen salaattilajin nimitys vuohenkaali. Tämä selitys on kumminkin epävarma, koska vuohenkaali-sanan esiintymisestä kansankielessä ei ole tietoja.

Toinen, todennäköisempi hahmotus on vuohen kaalimaa. Voi tosin huomauttaa, että vaikka vuohet kaalia kernaasti söisivätkin, ei tunnu uskottavalta, että jokin paikka olisi nimetty juuri vuohille kuuluvaksi kaalimaaksi. Humoristisesti tosin on puhuttu pukista kaalimaan vartijana. Itkonenkin on arvellut nimeä taustaltaan leikilliseksi: joku humoristinen nimenantaja "on voinut veitikka silmäkulmassa ristiä Vuohenkaalimaaksi vaikka karun laidunmaan, jossa kaalia ei ole koskaan kasvanutkaan, tai – miksei – rehevän niityn, jonne vuohet ovat karanneet herkuttelemaan ruoholla kuin konsanaan kaalinkerillä".

Heikki Hurtta (HS 11.10.2005)



Palaa etusivulle



Tarinat

Näin kirjoittaa Aleksis Kivi Vuohenkalmasta
(Seitsemän veljestä):

Mutta Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä asui ja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin. Oli hän pitäjän toimekas ja viisas jahtivouti, jonka asettamain pyyntien kautta moni susi, moni ilves ja karhu sai heittää henkensä tarkasti johdetussa apajassa. Paljon käytteli häntä nimismies käskyläisenänsä läänissä, sillä hyvinpä tavallisesti onnistuivat hänen ajamansa asiat. Hänen kuntonsa kirjoituksessa ja luvunlaskussa saattoi myös hänelle paljon tointa ja askaretta, ja myöskin sisääntuloja. Mutta eipä lyönyt hän sentähden laimiin maansakaan viljellystä, vaan johdatti aina järjestyksellä ja tulisella vireydellä töitä ja raatamisia; eikä kenkään saanut verkastella hänen pihoillansa. Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.

Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta matkaansaattoi hän seurakuntaansa. - Myös oli hänellä huoneellisten askartensa ja puuhiensa alituisena silmänosoitteena vanhin poikansa, josta hän oli päättänyt kouluttaa tiedon ja taidon miehen.

Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen Anna, hän, joka oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, uhkeassa torpassa; mutta aivan avaralle kuitenkaan ei ulettunut hänen emännyytensä valta. Enimmin isännän huolesta ja toimesta kävi tässä huoneenhallitus. Hänenpä taskussansa kilkahtelivat ruislaarin avaimet, hän itse määräsi ja mittasi tavarat sekä väkensä että karjansa tarpeiksi ja maksoi niin piiat kuin rengit. - Useinhan tuo emäntäinen alakuloisena käyskelee, seisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä. Mutta koska hän taasen pienoisensa luoksi kyykistyy kehtohon alas, silloin säteilee hänen silmänsä ihanasti. Hän iloitsee, koska "kultakäpynen" hänen helmassansa verevänä rikostaa ja reutoo. Ja häntä ruokkia rintansa maidolla, häntä hoitaa, vaatehtia, ja, niinkuin hän itseksensä lausuili, "hänestä pyhien rauhankaupungin perillistä kasvattaa", siitähän säteilee kainon emännän katse.

Kerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui luoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa, istui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskeli Eero, ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki. - Oli nyt ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa, ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan tuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta mäeltä. - Mutta rahilla istui emäntä nuori ja haasteli lapsellensa, joka hänen helmastansa katseli häntä vastaan kuin hehkuva aamu. "Sanoppas, pienoseni", hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, "sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? - Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. - Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa oluttynnöri. - Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? - Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistä pä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä. - Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin tunsit tuvassa äitis ja isäs. Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja muisteleeko hän meitä? - Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua, niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana. No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suvenihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!

Tuonenlehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.
Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
 kaitsea Tuonelan karjaa.
 Siell' on lapsen lysti olla,
 illan tullen tuuditella
 helmassa Tuonelan immen.
 Onpa kullan lysti olla,
 kultakehdoss' kellahdella,
 kuullella kehräjälintuu.
 Tuonen viita, rauhan viita!
 kaukana on vaino, riita,
  kaukana kavala maailma.

Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi, lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja rauhasta välähteli otsa.


Palasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän harvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana vaikealla rahilla valkean pöydän päässä.

Niin eli ja rakenteli torpassansa Eero, veljeksistä nuorin; ja olen nyt kertonut kappaleen kunkin veljen elosta erittäin, vanhimmasta nuorimpaan asti.

Palaa etusivulle

Tarinat