Tie Pohjoiseen
Näissä huumorin sävyttämissä maalauksissa olen pelkistänyt pohjoista maisemaa värikentiksi.
Taidetta aulatiloihin
Talojen aulatiloihin päätettiin asukkaiden viihtyisyyden varmistamiseksi jo suunnitteluvaiheessa hankkia taidetta prosenttiperiaatteen mukaisesti.
Julkisen taiteen historiaa
Julkinen kuvataide on historiassa usein ollut ”maan mahtavien” etuoikeus: Egyptissä Faarao ja muut ylhäiset varmistivat ikuisen elämän teettämällä itsestään kuvia, joissa sielu voisi majailla.
Mies maisemassa – maisema miehessä
Ateljee-työskentelyn vastapainona pyrin menemään luontoon ja maalaan ”plein air” ja ”alla prima”, eli ulkona maisemaa kertamaalaustekniikalla.
Inhimillistä tykkyä
”Inhimillistä tykkyä” -sarja muodostuu akvarelli-, öljy- ja akryylimaalauksista, joiden lähtökohtana on kuvaamani ja luonnostelemani tykkylumipuut Iso-Syötteen laella.
Isenheim
”Miten kaukana onkaan aika, jolloin ylenkatsotut yksinkertaiset valaisevat tietä iäksi näkönsä menettäneille”. Grünewaldin viimeiset sanat Paavo Rintalan mukaan (”Minä, Grunewald”, Otava 1990). Kuvassa Isenheim I-III Korundin kahvion taideseinällä toukokuussa 2012. Mathias Grünewald sai tehtäväksi maalata moniosaisen alttarikaapin aiemmin tehdyn puuveistoksen suojaksi Isenheimin luostarikirkkoon. Grünewald työskenteli teoksen parissa vuodet 1512-1516 keskellä uskonpuhdistuksen suurta murrosta. Tehtävä oli […]
Jokainen ihminen on taulun arvoinen – henkilökuvia kehitysvammaisista
Subjektiivisia henkilökuvia -ei niinkään objektiivisia muotokuvia, kehitysvammaisista ystävistäni.
Vuohenkalma
Olen syntynyt perheemme seitsemäntenä lapsena –ja seitsemäntenä poikana. Niinpä isäni totesi että ”pojan nimeksi tulee sitten Eero, niinkuin Jukolassakin”. Tästä asiasta sain kuulla koko lapsuuden ajan kyllästymiseen saakka: ”viimein tulee hännänhuippu, pikku-Eero, liukas luikku”. Kun olin rapeat kaksivuotias, saimme me seitsemän veljestä pikkusiskon -äidin suureksi ihmeeksi! Isäni vitsaili silloin, että ”nyt saa riittää, kun tulee […]
Kylän suurimman talon poika
Voin sanoa olevani Pellon kirkonkylän suurimman talon poika sortumatta liioitteluun. Olihan lapsuudenkotini pieni talonmiehen asunto Pellon keskuskansakoululla. Isäni Gunnar oli ollut jo rakentamassa tätä funkkis-vaikutteista (arkkitehti L.E. Hanstén 1947) nelikerroksista kolossia ja toimi sitten siellä talonmies-vahtimestarina vuosina 1950-1978. Monen pojanviikarin ensimmäiset tupakkakokeilut saivat nolon lopun, kun ”Kynkky” saatteli johtajaopettajan puhutteluun itse teossa tavatut. Koulun piha […]