Julkinen kuvataide on historiassa usein ollut ”maan mahtavien” etuoikeus: Egyptissä Faarao ja muut ylhäiset varmistivat ikuisen elämän teettämällä itsestään kuvia, joissa sielu voisi majailla. Kuvanveistäjää tarkoittava sana olikin alunperin ”hän, joka tekee eläväksi”. Babyloniassa olleen kookkaan Ishtar-portin voimme nähdä koottuna Berliiniin, mutta se on vain osa valtavaa lasitetuilla tiilillä kuvitettua katua, joka johti Ishtarin temppelille. Hallitsijat korostivat valtaansa kertomalla voitokkaista taisteluistaan niin Assyriassa kuin Roomassa. Kirkko oli merkittävin työllistäjä keskiajalta lähtien. Renessanssin Italiassa mesenaateiksi tulivat kirkon rinnalle varakkaat suvut. Goottilainen kirkko oli kokonaistaideteos, joiden arkkitehtuurista, veistoskoristeluista ja värikkäistä lasimaalauksista jokainen kirkossa kävijä saattoi nauttia. Tehdyn työn määrää on pökerryttävää kuvitella. Michelangelon tiedetään maalanneen Sikstuksen kappelin kattofreskoja seitsemän vuotta, jossa työssä ”vatsanahka venyi ja selkäranka kaareutui taaksepäin, kasvot tulivat värien pilkuttamiksi”. Katolinen kirkko osoitti ylemmyyttään barokin aikana taiteen avulla, ja tuli samalla vahvistaneeksi julkisen taiteen roolia. Protestanttisessa Alankomaissa kukoisti sen sijaan laatukuvamaalaus varakkaiden porvarien kodeissa, joka perinne jatkuu tänäänkin yksityiskotien somistamisena ja sijoittamisena taiteeseen. Molemmilla on edelleenkin sijansa, niin yksityisellä kuin julkisella taiteella.