Voin sanoa olevani Pellon kirkonkylän suurimman talon poika sortumatta liioitteluun. Olihan lapsuudenkotini pieni talonmiehen asunto Pellon keskuskansakoululla. Isäni Gunnar oli ollut jo rakentamassa tätä funkkis-vaikutteista (arkkitehti L.E. Hanstén 1947) nelikerroksista kolossia ja toimi sitten siellä talonmies-vahtimestarina vuosina 1950-1978. Monen pojanviikarin ensimmäiset tupakkakokeilut saivat nolon lopun, kun ”Kynkky” saatteli johtajaopettajan puhutteluun itse teossa tavatut. Koulun piha oli lähialueen lasten kokoontumispaikka, ja varsinkin syksyin-keväin kokoonnuttiin leikkimään ”tömppöstä” ja ”vinkkiä” tai pelaamaan pesäpalloa. Jalkapalloa pelasimme läheisillä ”Leevin-karkeilla”.
Vaikka asuntomme oli pieni, tarjosi rakennus huikaisevia kokemuksia. Ne varmasti vaikuttivat tilakäsitykseni muodostamiseen ja ruokkivat monella tapaa mielikuvitusta. Viikonloppuisin ja loma-aikoina voimistelusali, pitkät käytävät, ullakot ja portaikot kutsuivat koulun puolelle juoksentelemaan. Murrosiässä oli hyvä kuutamo-öinä mennä kerroksiin, ja istuutua ikkunalaudalle nokkahuilulla tai huuliharpulla puhaltelemaan haikeita säveliä. Unissani olen usein vieläkin siellä.
Sauna sijaitsi pitkän rakennuksen toisessa päässä kellarikerroksessa. Oli jännittävää juosta hämäriä käytäviä joko yläkautta tai pannuhuoneen kautta saunaan. Veljien kanssa harrastettiin myös pikakävelyä: lähtiessä laitettiin laskostettu pyyhe sekä viikatut alusvaatteet pään päälle ja kuka nopeimmin käveli saunalle pudottamatta vaatteita oli voittaja.
Pellon hiihtojen aikaan hiihtäjät saunoivat koulun valtavassa saunassa. 1960-luvun hiihtäjät tulivat tutuiksi jopa yhteisellä saunareissulla. Muistan kun isän kanssa kerran olimme saunassa pitkän norjalaisen Harald Grönningenin kanssa. Juha Mieto ei vielä ollut silloin pisimmän hiihtäjän titteliä uhkaamassa. Eero Mäntyranta oli tietysti muutenkin tuttu vieras ”kotikylän poikana” koulullamme. Muistan kuinka hän nuoriso- ja raittiussihteerinä toimiessaan piti koululla tilaisuuksia, ja kävi kodissamme kahvilla väliajalla. Ja muisti puhutella kaimapoikaansa. Minäkin nimestäni ylpeänä osallistuin aina hiihtokilpailuihin, ja urheasti taistelin viimeisistä sijoista –yleensä häviten kaikille. Oikein mellevänä oltiin, kun päästiin Eeron Johnson-merkkisen moottorikelkan kyytiin hänen tullessaan ladun teosta. Taisi olla kylän ensimmäisiä kelkkoja.
Jalkaan haavoittuneelle, ontuvalle sotainvalidi-isälle koulu oli raskas työmaa. Äiti toimi palkattomana puhelinkeskuksena ja viestinviejänä lastenhoidon ohessa. Isällä riitti puuhaa kiinteistönhoidossa, varsinkin talviaikaan aivan ympärivuorokautisesti. Parhaimmillaan neljä kattilaa vaati halkoja ruuakseen aamuvarhaisesta iltamyöhään. Lumitöihin saatiin traktoria avuksi vasta 1970-luvulla. Isä kekseliäänä miehenä rakensi ensin moottoripyörään, sittemmin pikku-Fiatiin aurasysteemin. Eräänä aamuna isä tapansa mukaan meni jälleen kuudeksi pannuhuoneelle lataamaan kattiloita. Sieltä palatessaan seitsemän aikoihin hän huomasi, että oli alkanut satamaan kintaankokoisia hiutaleita -ja tiuhaan! Lunta tuli niin kovasti, ettei voinut kuvitellaakaan koko pihan puhtaanapitämistä käsipelillä, vaan oli tyydyttävä pitämään polkuja auki koululaisille. Heräilihän johtajaopettajakin ja saapui koululle hieman ennen koulun alkamista. Ei malttanut olla kritisoimatta kolanlevyisiä pihapolkuja: ”Muissa taloissa talonmiehet nousevat tämmöisinä aamuina jo kuudelta kolaamaan lunta”. Isää tietysti asia sieppasi, joten hän sanavalmiina miehenä vastasi: ”Olisin mieki alkanu kuuelta lumitöihin, mutta lumet olit vielä sillon niin korkeala etten ulettannu!”